Gospelmusiikki

Perinne, jota ryhdyttiin kutsumaan mustien amerikkalaisten gospelmusiikiksi, syntyi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa yhdessä ragtimen, bluesin ja jazzin kanssa. Perinteen juuret ovat kuitenkin sekä mustien että valkoisten kansanryhmien 1800-luvun musiikkityyleissä, joista merkittävimpiä vaikuttajia olivat mustien hengelliset orjalaulut ja valkoisten virret. Mustan gospelmusiikin juuret johtavat pohjimmiltaan varhaisen 1800-luvun virsikirjoihin.

Runoista virsiksi

Vuonna 1801 julkaistiin ensimmäinen afroamerikkalaisille suunnattu virsikirja, joka sisälsi lähinnä brittiläisten saarnamiehin kuten Isaac Wattsin ja Charles Wesleyn tekstejä, mutta se piti sisällään myös afroamerikkalaisen Richard Allenin ja hänen seurakuntalaistensa kirjoittamia runoja. Allen oli Afrikan episkopaalisen metodistikirkon perustaja. Virsikirjassa ei kuitenkaan ollut mukana nuotteja, ja seurakunnan täytyi laulaa virret tunnettujen virsisävelten mukaisesti. Amerikan sisällissodan jälkeisissä virsikirjoissa oli mukana myös nuotteja, mutta suurin osa sovituksista noudatti rytmisesti ja melodisesti suoraviivaista ja kaunistelematonta valkoista virrenveisuutyyliä.

1890-luvulla mustien virrenveisuu koki tyylimuutoksen. Värikkäät ja merkitykselliset tekstit, jotka muistuttivat monilta osin vanhoja mustien hengellisiä tekstejä, saivat taustalleen valkoisten virsisäveltäjien tuottamat melodiat. Sovellukset muokattiin kuitenkin heijastelemaan afroamerikkalaisten musiikillista herkkyyttä. Tärkeimpänä tekijä oli virsien synkopointi, mikä tarkoittaa, että ne sovitettiin uudelleen rytmisesti painottamaan normaalisti heikompia iskuja. Ensimmäisiä tätä muokattua musiikillista tyyliä käyttäviä virsiä oli The Harp of Zion, joka julkaistiin vuonna 1893 ja joka otettiin nopeasti käyttöön monissa mustissa seurakunnissa.

Helluntailaisten vaikutus

Tämän uuden, energisen ja tunnistettavasti mustien kulttuuria edustavan gospelmusiikin välitön vaikutus näkyi helluntailaiskirkkojen nousussa 1800-luvun loppupuolella. Helluntailaisten huutaminen on sukua kielillä puhumiselle ja ympyrätansseille, joilla on afrikkalaiset juuret. Helluntailaisten saarnaajien pitämistä seremonioista tehdyt äänitteet olivat erittäin suosittuja mustien amerikkalaisten keskuudessa 1920-luvulla. Äänitteillä oli mukana myös taustakuoroja ja instrumentaalista säestystä sekä osallistuvaa jumalanpalvelusta, ja näiden äänitteiden myötä mustien gospel saavutti myös lopulta valkoisen yleisön.

Mustien gospelsaarnaajien ääni sai vaikutteita mustista maallisemmista esiintyjistä ja päinvastoin. Helluntailaiskirkot kelpuuttivat jumalanpalveluksiinsa tamburiinit, pianot, urut, banjot, kitarat ja muut kielisoittimet sekä joitain vaskipuhaltimia. Kuoroissa oli usein naisäänialoja ääripäästä toiseen, ja kuoro toimi vuorovaikutteisesti saarnaajan kanssa. Mustaan gospelmusiikkiin syntyi luonteenomaisiksi piirteiksi improvisoituja resitatiivisia osuuksia, melismaattinen laulutapa (jolloin yhtä tavua kohti lauletaan useammalla sävelkorkeudella) sekä erittäin ilmaisuvoimainen esiintyminen.

Merkittäviä gospelmuusikkoja

Eräitä mustan gospelmusiikin merkittävimmistä säveltäjistä ja esittäjistä olivat pastori C. A. Tindley, joka sävelsi kappaleen ”I’ll Overcome Someday”, joka saattoi toimia innoittajana Yhdysvaltain ihmisoikeusliikkeen tunnuskappaleelle ”We Shall Overcome, sokea pastori Gary Davis, jonka tunnetuin työ monista suosituista kappaleista on ”Precious Lord, Take My Hand”, sekä detroitilainen pastori C. L. Franklin, joka oli myös soullaulaja Aretha Franklinin isä ja joka julkaisi yli 70 albumia jumalanpalveluksistaan ja kuoron esiintymisistä toisen maailmansodan jälkeen.

Merkittäviä naishahmoja mustan gospelmusiikin perinteessä ovat olleet esimerkiksi chicagolainen gospelpianisti Roberta Martin, jolla oli myös sekä kuoro että gospellaulamista opettava koulu, Mahalia Jackson, joka kiersi esiintymässä kansainvälisesti ja pääsi usein televisio- ja radiolähetyksiin, sekä Rosetta Tharpe, jonka kitara- ja lauluesitykset toivat gospelmusiikin yökerhoihin ja konserttiteattereihin.

Amerikkalaisista gospelmusiikin naislaulajista juuri Mahalia Jackson (1911–1972) tunnetaan lempinimellä Gospellaulun kuningatar. Jackson kasvoi tiukan uskonnollisessa ympäristössä. Vaikka hänen isänsä sukuun kuului useita esiintyjiä, Jacksonin oli pakko pitäytyä musiikillisten aktiviteettien osalta ainoastaan kirkkokuorossa laulamisessa, minkä lisäksi hän kuunteli salaa Bessie Smithin, Ida Coxin ja Enrico Caruson levyjä. Hän meni 16-vuotiaana Chicagoon ja liittyi babtistikirkon kuoroon, missä hänen harvinaislaatuinen kontra-alttoäänensä johti pian hänen valintaansa soololaulajaksi. Jackson saavutti suosiota Yhdysvalloissa gospelkiertueiden myötä, ja pian hänet tunnettiin laajalti myös ulkomailla. Hän esiintyi muun muassa Washingtonissa juuri ennen Martin Luther Kingin kuuluisaa puhetta.