Jazz – helposti tunnistettavaa, mutta hankalasti määriteltävää

Jazz on runsaaseen improvisaatioon perustuva musiikkimuoto, joka kehittyi Yhdysvalloissa afrikkalais-amerikkalaisten parissa saaden vaikutteita sekä eurooppalaisesta harmonisesta rakenteesta että afrikkalaisista rytmeistä. Jazz kehittyi osittain ragtime- ja blues-musiikista. Sille on usein tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi, moniääninen soittaminen, erilaiset improvisaation tasot sekä monesti tarkoitukselliset sävelkorkeuden vaihtelut ja erilaisten sointivärien käyttö. Myös puhallinsoitinten runsas käyttö keskeisesti musiikissa kuuluu leimaavana osana jazziin.

Useimmin jazzia soitetaan instrumentaalimusiikkina, mutta myös jazz-laulajia on olemassa. Esiintyjinä voivat toimia suuret jazz-orkesterit, joita kutsutaan big bandeiksi, tai pelkät sooloartistit. Yhtyeessä on kuitenkin monesti vähintään kolme soittajaa, joiden välinen vuorovaikutus on jazzissa merkittävässä asemassa. Soittimina käytetään pianoa, rumpuja, kitaraa ja sähkökitaraa, vibrafonia, sähköurkuja, kontrabassoa tai sähköbassoa sekä erilaisia puhallinsoittimia, kuten huilua, vetopasuunaa, klarinettia, kornettia, trumpettia ja saksofonia.

Voiko jazzia määritellä

Nykyään jazziin kuuluu useita toisistaan hyvinkin kauas erkaantuneita tyylejä. Jazzin kuvaileminen kattavasti ei ole oikeastaan mahdollista. Siitä lähtien kun jazz syntyi joskus 1900-luvun taitteessa, se on jatkuvasti kehittynyt, laajentunut, muuttunut ja muuttanut musiikkia ja kulkenut lukuisten erilaisten kehitysvaiheiden läpi. Esimerkiksi swing tai New Orleans -tyylinen musiikki saattaa kuulostaa vieraalta, jos sitä yrittää sovittaa jazzin historian muiden aikakausien tyyleihin, kuten free jazziin.

Varhaiset yritykset määritellä jazzia, jonka tärkeimpiä ominaisuuksia on improvisaatio, osoittautuivat liian rajoittaviksi ja totuuden vastaisiksi, koska säveltäminen, sovittaminen ja soittaminen ovat olleet aina jazzin keskiössä suurimman osan ajasta sen historiaa. Usein jazzille keskeisenä ja yksinomaisena pidetään myös synkopointia ja keinuvaa rytmiä, mutta nämä ominaisuudet itse asiassa puuttuvat suuresta osasta aitoa jazzia 1920-luvulta tai myöhemmiltä vuosikymmeniltä. Pitkään oli myös voimassa väite, ettei keinuvaa swing-rytmiä voi tuottaa ilman synkopointia, mutta trumpetinsoittajat Louis Armstrong ja Bunny Berigan muiden soittajien ohessa todistivat tämän väitteen vääräksi tuottamalla swingaavia rytmejä soittamalla toistuvia synkopoimattomia neljäsosanuotteja.

Improvisaatiota ja säveltämistä

Jazzissa käytetään esimerkiksi bluesiin nähden selvästi suurempaa määrää sointuja ja skaaloja. Tärkeimpiä skaaloja jazzissa ovat duuriasteikon moodit ja melodiset molliharmonian asteikot, jotka muodostavat yhteensä jo neljätoista skaalaa. Kappaleissa on myös yleensä hyvin tiheään sointuvaihdoksia.

Jazz ei ole itse asiassa koskaan ollut eikä ole nykyisin täysin ennalta sävellettyä musiikkia eikä myöskään pelkästään täysin tilanteen mukaan soitettua. Lähes koko jazzin historian ajan siinä on käytetty sekä eri tasoista luovaa lähestymistapaa että loputtomasti permutaatioita. Ja vaikka jazzissa on näin runsaasti erilaisia hämmennystä aiheuttavia käsite-eroja, se tuntuu silti olevan välittömästi tunnistettavissa eroavaksi kaikesta muusta musikaalisesta ilmaisusta. Lisäksi jazzin tuottajilla eli esiintyjillä, säveltäjillä ja sovittajilla sekä musiikin yleisöllä on usein erilaisia näkökantoja siitä, mitä jazzin pitäisi olla. Esimerkiksi free jazzin ja avantgarde-jazzin yleistymisen yhteydessä monet vanhemmat muusikot eivät pitäneet rytmillisesti ja sävelellisesti aaltoilevaa free jazzia lainkaan musiikkina.

Monia varhaisia säveltäjiä kiinnosti jazzin instrumentaaliset äänet ja äänenvärit, jazzin soittamisen epätavalliset efektit ja äänensävyn muutokset ja sen synkopoinnit jopa niin paljon, että he ohittivat lähes täysin tai aliarvostivat jazzin improvisointiosuutta. Tapa, jolla jazz-muusikot tuottavat ääntä instrumenteillaan – hyökkäykset, äänensävyn muutokset, nuottien värittäminen – on niin määrittelevää jazz-musiikille jopa siinä mittakaavassa, että jazz-muusikoiden luonteenomaisella tyylillään soittamaa klassista musiikkia kutsuttaisiin luultavasti jazziksi.

Eräs tärkeä osa-alue jazzissa kuitenkin erottaa sen selkeästi kaikista muista perinteisen musiikin tyyleistä, varsinkin klassisesta musiikista. Jazz-esiintyjä on kuitenkin pääasiallisesti tai täysin luova, improvisoiva säveltäjä, oma säveltäjänsä, kun taas klassisessa musiikissa esiintyjä tyypillisesti esittää ja tulkitsee jonkun toisen henkilön sävellyksiä.