Pysyykö blue hengissä tulevaisuuteen osa 2

Monien blueskappaleiden sanoitukset kesyyntyivät, kun musiikin kohdeyleisö laajentui valkoisten amerikkalaisten pariin. Ja yleisö muuttui todellakin valkoisemmaksi. Kansalaisoikeusliikkeen aikana musiikkipäälliköt alkoivat käyttää termiä rhythm & blues markkinoidakseen ”rotulevyjä” pohjoisen urbaanimmille mustille. Ennen pitkää mustat levynostajat jättivät klassisen bluesin taakseen ja siirtyivät Motownin kaltaiseen soulmusiikkiin ja James Brownin edustamaan funkiin. Bluesin ydinyleisöksi muodostui ryhmä sodan jälkeen syntyneitä valkoisia. Jotkut näistä faneista olivat myös itse muusikkoja, ja he muuttivat riisutun musiikin stadionrockiksi yhdistettynä kitarasooloilla. Tämä herätti uusia kysymyksiä. Kun Led Zeppelin laulaa ”Babe I’m Gonna Leave You” tai Jack White soittaa resonaattorikitaraa, voiko sitä kutsua bluesiksi? Bonnerin mukaan jokainen voi vetää itse rajansa. Ja hän sanoo näiden rajojen olevan melko sumeita. Hänelle kyse on artistin siteistä tai niiden puutumisesta kulttuuriin, joka on luonut musiikkimuodon. Vuonna 1970 perustetun lehden toimituksellisena linjauksena on aina ollut, että blues on mustan Amerikan työväenluokan musiikkia. Samaan aikaan Bonner huomauttaa, että jotkut mustat artistit keksivät päästään työväenluokan yhteyksiään tehdäkseen vaikutuksen yleisöön. Albert King pukeutui kolmeosaiseen pukuun soittaessaan. Kun tultiin 1990-luvulle, hän saapui keikalle haalareissa. Hän tiesi mitä ihmiset halusivat nähdä ja mikä heidän kuvansa bluesista oli. Kuvassa oli pellolta tullut mies. Tätä maaseudun blueskulttuuria ei ole olut olemassa pitkään aikaan. Ihmiset harrastavat yhä bluesturismia yrittäen etsiä tuota elämää, miestä talon kuistilla, keräämässä puuvillaa, tulossa kotiin ja soittamassa akustista kitaraansa. Mutta nykyään suistoalueella pellolla ajaa traktoria mies GPS:n kanssa.

Blues vastasi rasismiin

Osa siitä, mikä teki kerran bluesista niin voimallista, oli sen vastaus rasismiin. Soittajat lauloivat sorrosta ja marginalisoinnista, mikä antoi mustille ihmisille tilaa käsitellä tuskaansa. Tämä oli ydinosa bluesin merkitystä kuulijoilleen, eikä sen tarkoitus ollut parantaa. Amerikkalaiset elävät nykyään monin tavoin erilaista elämää kuin heidän isovanhempansa elivät etelävaltioissa. Mutta kappaleet, kuten Strange Fruit, resonoivat yhä kuullessamme poliisien ampumista mustista siviileistä. On herännyt myös kysymys siitä, kuka saa kunnian sekä rahat, kun valkoiset esittäjät tekevät omaa bluesiaan. The Color of Water -muistokirjoituksen laatinut journalisti ja muusikko James McBride sanoo näkevänsä asian niin, että afroamerikkalaisen musiikin vaikutus on aina ollut vahva amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta itse ne muusikot, jotka loivat sen, ovat kärsineet ja kuolleet nimettöminä.

Blues vastasi rasismiin

Oman kokemukseni mukaan valkoiset bluesmuusikot ja -tutkijat ovat kuitenkin yleensä hyvin tietoisia näistä rotupolitiikoista ja he tuntevat musiikin historian. Rolling Stones saattaa käyttää bluesvaikutteita, mutta he puhuvat loputtomasti heitä inspiroineista artisteista. Jack White teki anteliaan lahjoituksen luodakseen interaktiivisen näyttelyn St. Louisin kansalliseen bluesmuseoon. Voit nähdä saman intohimon ja tarkoituksellisuuden niissä ihmisissä, jotka organisoivat International Blues Challengen ja Chicago Blues Festivalin kaltaisia festivaaleja.

Gary Clark Jr.

Nykyään bluesiin ehkä eniten yhdistetty muusikko tänä päivänä on Gary Clark Jr., 32-vuotias laulaja ja kitaristi Texasin Austinista. Hänellä on vahva lavakarisma ja hänen sähköinen bluesinsa tuntuu kuljettavan toiseen aikaan ja paikkaan. Clark kertoo, että esiintyessään hän yrittää saavuttaa toisen tason, jossa hän tavallaan levitoi ja katoaa hetkeksi. Hänen musiikkinsa on raakaa, sielukasta, voimakasta ja hypnoottista. Se yhdistää rockin, funkin ja neo-soulin elementtejä, mutta noudattaa perinteistä kuusinuottista skaalaa ja klassisia bluessanoituksia heräämisestä krapulassa New Yorkin kävelykadulta tai rakastumisesta naiseen, joka on rakastunut toiseen mieheen. Afroamerikkalainen Clark aloitti soittamisen Jimmie Vaughanin kanssa, joka veljensä Stevie Ray Vaughanin kanssa määritteli bluesin uudelleen 1980-luvulla.