Pysyykö blue hengissä tulevaisuuteen osa 3

Totuus on, että jos blues meinaa kantaa seuraavalle sukupovelle, genren on oltava avoin kaikista taustoista tuleville muusikoille. Bluespohjaisen Alligator Recors -levy-yhtiön 45 vuotta sitten perustanut Bruce Iglauer sanoo yrityksensä sinnittelevän tällä hetkellä nollatuloksella. He selviävät nykyisellä tasolla, mutta kasvun saavuttaminen on erittäin hankalaa. Hän kertoo joutuvansa tekemään paljon paperitöitä hyvin pienten maksujen saamiseksi erilaisilta suoratoistopalveluilta. Hänen mukaansa B. B. Kingin kuolema vuonna 2015 jätti bluesin ilman kasvoja. On epäselvää, kuka ottaa hänen paikkansa, mutta hänen kuolemansa myötä olemme astuneet uuteen aikaan.

Vanhemmat bluesmuusikot houkuttelevat alalle innokkaasti nuoria artisteja. International Blues Challengeen osallistunut 18-vuotias vaaleatukkainen kitaristi Radka Kasparcova kertoo olleensa kotiseudullaan Philadelphiassa vuonna 2014 Buddy Guyn esityksessä, jossa Guy kysyi osaako kukaan yleisössä soittaa hänen kitaraansa. Radka nosti kätensä korkealle ja Guy pyysi häntä näyttämään taitonta. Radka käveli lavalle ja soitti kolme kappaletta Guyn kanssa. Hän kertoo oppineensa soittamaan todella tuona päivänä. Sitä ennen musiikin soittaminen oli ollut vain nuottien soittamista, mutta kun soitetaan bluesia, se pitää todella tuntea.

Nuoria lupauksia

Tapasin myös 12-vuotiaan laulajan ja kitaristin Grace Kuchin, jonka vanhemmat ajoivat Coloradosta Memphisiin, jotta hän voi esiintyä blueshaasteessa. Kuch oli nuorin soittaja National Women in Blues -esityksessä, pieni valkoinen tyttö, joka seisoi suloisesti lavalla bändinsä edessä. Vaikka hän on liian nuori tuntemaan bluesin esittämän elämän rosoisuuden, hän rakastaa selvästi musiikkia. Hänen äitinsä kertoo Gracen nukkuneen matkalla Mississipin Clarksdaleen, ja herättyään hän oli sanonut tuntevansa olleen siellä aiemmin, kuin hän olisi viettänyt edellisen elämänsä Clarksdalessa.

Kun International Blues Challengessa katselee ympärilleen, on selvää, että musiikki kuuluu nyt maailmalle. Eräs ensimmäistä esiintyjistä oli Tel Avivista kotoisin oleva Idan Shneor. Hän astui lavalle yksin, pitkä ja hoikka parikymppinen valkoinen poika, joka muistutti nuorta Ben Affleckia. Kun hän istui tuolille soittamaan akustista kitaraansa, hän ei vaikuttanut käärmeenpuremalta bluesmieheltä mutta hänen äänensä oli sielukas ja hänen kitarataitonsa vakuuttavat. Hän kertoi myöhemmin soittaneensa koko ikänsä kitaraa, ja että hänen todellinen sielunsa on aina kuulunut bluesille. Täällä Beal Streetillä hän löysi hengenheimonsa ja tuntee olevansa kotonaan, kun bluesia on kaikkialla ympärillä.

Bluesin elinvoimaa

Tuntia myöhemmin esiintymässä oli filippiiniläinen bluesbändi Lampano Alley, jota johti nelikymppinen Ray ”Binky” Lampano Jr. Hän oli laiha, tyylikäs ja erittäin viileä, yllään musta puku punaisilla napeilla ja sininen keppi kädessään. Hänellä oli B. B. Kingin tyylinen ääni kurkussaan ja bluesin henki sielukkuudessaan ja kaikissa yksityiskohdissa esiintymisessään. Lampano kertoi esityksen jälkeen keppiinsä nojaten, että blues on elinvoimaa. Riippumatta siitä, tuletko Amerikasta vai Euroopasta vai Afrikasta tai mistä tahansa.

Nuoria lupauksia

Tuo elinvoima on aina määrittänyt bluesin, ja tämän päivän parhaat soittajat kykenevät vielä ammentamaan siitä sisältöä soittoonsa. Muusikko Gary Clark sanoo, että elämme tällä hetkellä ajassa, jolloin ihmiset esiintyvät kommenttiosiota varten sen sijaan, että he esiintyisivät kyseistä hetkeä varten. Hänen mukaansa esiintyjät täytyy olla mukana hetkessä yleisön ja bändin kanssa, ja hänen on soitettava jokainen nuotti intohimolla ja antaumukselle, eikä murehdittava mahdollisia virheitä tai että mitä joku sanoo, jos et tee jotain tiettyä asia. Jos annat vain tulla täysillä ja annat kaikkesi, se luultavasti resonoi ihmisten kanssa. Sinun täytyy olla mukana esityksen vuoksi, eikä sen takia, mitä siitä sanotaan jälkikäteen. Et voi esittää bluesia. Sinun täytyy tuntea blues.