Robert Johnson

Robert Johnsonia pidetään laajalti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista bluesesiintyjistä, jonka maine kasvoi pääasiassa hänen kuolemansa jälkeen vain 27-vuotiaana. Johnsonin hitteihin sisältyvät esimerkiksi ”I Believe I’ll Dust My Broom” sekä ”Sweet Home Chicago”, josta on sittemmin tullut eräänlainen bluesin standardi. Osa Johnsonin legendan salaperäisyydestä ja myyttisyydestä tulee tarinasta, kuinka hän sai musiikilliset lahjansa tehtyään sopimuksen paholaisen kanssa. Hän kuoli 27-vuotiaana epäillyn tahallisen myrkytyksen uhrina.

Vaikkakin Johnson oli esiintyvä katulaulaja, jonka repertuaari ei rajoittunut ainoastaan bluesiin, hän oli silti yksi ensimmäisistä ja kaikkein vaikutusvaltaisimmista Mississipin suistoalueen bluesesiintyjistä, vaikka hän ehti levyttämään ainoastaan 29 kappaletta ennen kuolemaansa. Johnson ehti kirjoittamaan bluesin kulmakiviä, kuten edellä mainitut ”Dust My Broom”, josta Elmore James teki sodan jälkeen oman sähköistetyn versionsa, ja ”Sweet Home Chicago”, sekä näiden lisäksi muun muassa ”Crossroads”, josta Cream on tehnyt sittemmin oman versionsa, ”Stop Breaking Down”, josta Rolling Stones teki coverversion, ja ”Terraplane Blues”. Hittikappaleiden lisäksi Johnsonin persoonallisuus ja hänen sanoitustensa musiikillinen ja sisällöllinen sanasto ovat auttaneet muodostamaan perustan nykyaikaiselle bluesille ja bluesiin pohjautuvalle rockille.

Johnsonin vähän tunnettu nuoruus

Robert Johnsonin elämästä tiedettiin vain vähän ennen Peter Guralnickin toimittamaa, vuonna 1988 julkaistua elämäkertaa Johnsonista. Johnson syntyi 8. toukokuuta 1911 Mississipin Hazlehurstissa. Hän äitinsä oli Julia Dodds, ja Robert sai alkunsa avioliiton ulkopuolisesta suhteesta Noah Johnsonin kanssa. Lapsena hän eli äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa useassa eri kodissa, kuten esimerkiksi Charles Spencerin ja hänen lastensa luona. Spencerillä oli kaksi rakastajaa, joista toinen oli Johnsonin äiti. Hänen äitinsä jätti Johnsonin Spencerin hoitoon, kunnes Johnson katsottiin noin seitsemän vuoden ikäisenä liian tottelemattomaksi ja lähetettiin takaisin äitinsä ja uuden isäpuolensa Willie ”Dusty” Willisin luokse. Hän asui äitinsä ja isäpuolensa kanssa Robinsonvillessä Memphisin eteläpuolella nuoreksi mieheksi asti.

Johnson ryhtyi soittamaan munniharppua, josta hän siirtyi huuliharppuun. Teini-iässä hän ryhtyi käyttämään biologisen isänsä sukunimeä Johnson. Tuolloin hänen heikko näkökykynsä ja kiinnostuksen puute koulutusta kohtaan johti siihen, että Johnson lopetti koulun kesken. Hän ryhtyi soittamaan kitaraa ja sai vaikutteita Mississipin suistoalueen bluesin pioneereilta, kuten Charley Pattonilta ja Willie Brownilta, sekä muilta kierteleviltä muusikoilta.

Tien päälle

Johnson päätti jättää vuokratilallisen elämän taakseen ja suunnata tien päälle. Hänen kerrotaan opetelleen soittamaan bluesia hautakivien päällä istuen. Hän kirjoitti kappaleitaan ylös ja esiintyi paikallisissa kuppiloissa silloin, kun hän ei kerännyt päivätöinään puuvillaa. Parikymppisenä hän lähti kotiseudultaan kohti Mississipin suistoalueita. Palattuaan hetkeksi Robinsonvilleen hän asettui Arkansasin osavaltion Helenaan, jossa hän tapasi runsaasti varhaisia bluesin pioneereja ja myös soitti heidän kanssaan. Tuolla hän myös tapasi Estella Colemanin ja adoptoi epävirallisesti tämän pojan Robert Lockwood Juniorin, josta tuli myös myöhemmin tunnettu bluesesiintyjä. Johnson esiintyi pitkin Mississipiä aina New Yorkia ja Kanadaa myöten ja kehitti omaa soittotyyliään.

Kuolema

Elokuussa 1938 Johnson soitti elämänsä viimeisen keikan eräässä tienvarsiravintolassa. Esiintymisensä aikana hän yritti herättää ravintolan omistajan vaimon huomiota. Johnsonia yritettiin varoittaa juomasta hänelle tarjotusta avatusta viskipullosta, mutta hän ei kuunnellut varoitusta. Kolme päivää myöhemmin Johnson kuoli strykniinimyrkytykseen ja keuhkokuumeeseen. Hänet haudattiin merkitsemättömään hautaan.

Melko pienestä levytysmäärästä huolimatta Johnsonilla on tärkeä osa bluesin historiassa, ja vaikka hän soitti akustisesti, hänen vaikutuksensa oli suuri myös sähköistetyn bluesin esittäjille, aina Muddy Watersista Elmore Jamesiin, Robert Jr. Lockwoodiin ja muihin. Yli puolivuosisataa Johnsonin kuoleman jälkeen hänen kappaleistaan koostettu tupla-cd-levy sai parhaan historiallisen levyn Grammy-palkinnon.